kevätretki sulkavalle 15.5.2021
Koronaviruksen takia kevään 2020 kevätretki jäi tekemättä ja lähellä oli ettei tänäkään keväänä olisi retkeä saatu järjestettyä kokoontumisrajoitusten takia. Paljon on tapahtumia peruuntunutkin, mutta päätimme kuitenkin järjestää retkemme helatorstain johdosta "pitkänä" viikonloppuna. Sääkin oli suotuisa muutaman päivän hellejakson jälkeen. Mukana oli 12 osallistujaa ja lähdimme matkaan neljällä autolla perinteiseltä lahtöpaikaltamme vanhalta Opistotalolta (Laaksotie 47:sta) klo 9:00. Matka sujuikin ongelmitta välillä kiertoteitä pitkin (Laaksotien remontti Pieksämäellä ja vitostien risteys Juvalla), mutta kaikki selvittivät mutkat sujuvasti ja saavuimme Sulkavalle.
Ensimmäinen kohde oli kangasvuokkojen esiintymä Pulkkilantien ja Uudenkyläntien risteyksessä tien leikkauspenkalla. Vuokkoja olikin paljon ja osa oli vielä nupussa, mutta osa kukki kauniisti.
Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) on leinikkikasvien heimoon kuuluva monivuotinen, keväisin kukkiva kasvi. Pääosin kangasvuokon kukinta ajoittuu toukokuulle, mutta kaikkein lämpimimmillä kasvupaikoilla laji saattaa kukkia jo huhtikuun puolella. Kangasvuokon erittäin näyttävät ja kookkaat kermanvalkoiset ja pehmeäkarvaiset kukat nousevat maasta yksittäin; nuokkuva kukka löytyy yleensä 5-20 cm korkean pehmeäkarvaisen varren päästä. Myös sinertäviä kukintoja on tavattu. Kukinnan jälkeen kukkaperät saattavat nousta jopa yli 30 cm korkeuteen, jotta lenninhaivenella varustetuilla siemenillä olisi mahdollisimman hyvät leviämismahdollisuudet. Kukkimatonta kangasvuokkoa on vaikeaa havaita, sillä lehtiruusukkeen ikivihreät lehdet kasvavat lähes maanmyötäisesti. Kangasvuokko on arokasvi, joka levisi Suomeen pian jääkauden jälkeen, jolloin kasvipeite oli harvaa. Nykyään kangasvuokolle otollisimmat olosuhteet löytyvät kuivista ja valoisista harjumänniköistä sekä hiekkaisilta puolukka- ja kanervakankailla. Monesti lajin kasvaa myös hiekkaisilla teiden pientareilla tai polkujen reunoilla, joissa on siementen itämistä helpottavaa paljasta maanpintaa. Komeat kukat ovat koituneet monesti kangasvuokkojen kohtaloksi. Kangasvuokko oli 1900-luvun alussa suosittu esimerkiksi äitienpäiväkukkana ja kangasvuokkoja kerättiin suuria määriä myyntiin. Jo tuolloin huomattiin kangasvuokon väheneminen, ja kasvin kerääminen myyntiä varten kiellettiin 1926. Kokonaan laji rauhoitettiin vuonna 1952. Rauhoitetun kasvin tai sen osan poimiminen, kerääminen, juurineen ottaminen tai hävittäminen on kielletty. Kielto koskee myös kasvin siementen keräämistä. |
Sitten siirryimme Sulkavan keskustaan Sulkavalla nuoruutensa viettäneen Valma Suurosen toimiessa paikallisoppaana. Aluksi pysähdyimme katselemaan Alanteenkadun vanhoja puutaloja ja jokivarren maisemia. Kävimme kääntymässä Soutustadionin edustalla Valman kertoessa Sulkavan historiaa.
Oikealla Alanteenkadun vanhoja mansardikattoisia puutaloja, joissa on kesäisin liiketoimintaa varsinkin Sulkavan soutujen aikaan, jolloin kylälle saapuu tuhansia soutuvieraita. Alla kuva Soutustadionin sisääntuloportilta. |
Kirkkotarhassa on myös von Bornien suvun muistopaasi. Von Bornit olivat Pommerista Ruotsiin 1700-luvulla muuttanut aatelinen sotilassuku, jonka yksi haara asettui Sulkavalle Tiittalaan. Leskirouva kuoli 1810, ja Tiittala myytiin toiselle aateliselle sotilassuvulle, Baijerista Sulkavan Hyypiölahteen muuttaneille Reihereille. Tilaa hallitsi ensin leskirouva Barbara Reiher (o.s. Grotenfelt) ja sittemmin hänen poikansa Carl-Johan Reiher, joka eläköityi Suomen sodasta majurina vuonna 1812.
|
Soutustadionilta palasimme takaisin toriaukiolle ja siellä Valma näytti kotitalonsa sijainnin ja kertoi tapahtumia hänen nuoruusajaltaan. Oheinen kuva on otettu Valmasta Soutupatsaalla joka paljastettiin 4.7.2007.
Patsaan on suunnitellut sulkavalainen taidemaalari Olavi Uusitalo ja tehnyt kuvanveistäjä Heikki Räsänen. Valman kotitalo sijaitsi kuulemma nykyisen toriaukion takana mäen rinteessä vähän linja-autoasemasta ylös mäkeä. Vanhoista Sulkavan valokuvista voisi talo vielä näkyä kenties. Pikaisen wc-reissun jälkeen matkamme jatkui Sulkavan kirkolle. Sulkavan kirkko oli suljettu ja jumalanpalvelukset toteutetaan koronavirusepidemian ajan Sulkavan seurakunnan Youtube-kanavalla striimattuna lähetyksenä. Pääsimme kuitenkin ihailemaan lähelta komeata kirkkoa ja kellotapulia, sekä aistimaan tervan tuoksua vasta käsiteltyjen kattopaanujen takia.
Kirkkopihalla on Pistolekors -suvun hautakammio (vas alhaalla), mutta sen katto oli vasta tervattu ja suojattu muovilla. Pitkään jatkunut kirkon lattian alle hautaaminen lopetettiin vuonna 1822. Nykyisen kirkon rakentamisen yhteydessä rakennettiin edellisen kirkon paikalle vanhan kirkon hirsistä kahdeksankulmainen hautaholvi, johon siirrettiin Pistolekors-suvun sukuhaudan vainajat. Tämä kannattaisi käydä katsomassa toisella kertaa, on kuulemma mielenkiintoinan sisältä. Pistolekors -suvun edustajat majailivat Partalan kartanossa ja suvun vaiheista on paljon tarinoita. Jöran Olofssonnin nuorin poika Abraham toimi mm. Olavin linnan päällikkönä Menneiden sukupolvien muistomerkki
Vuonna 1972 kirkon 150-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvänä tapahtumana kirkkomaalle pystytettyyn muistomerkkiin tuotiin kiviä jokaisesta 37 Sulkavan kylästä. Kirkkopihassa muistomerkin kohdalla sijaitsivat vuosina 1653 ja 1753 rakennetut kirkot. |
Vekaransalmi on vuoroin erottanut ja yhdistänyt kansaa salmen molemmin puolin. Tänä päivänä salmen yhdistää Suomen viidenneksi pisin silta.
Vekaransalmen sillan näköalatasanteilta on huimat maisemat Saimaalle, jotka hurmaavat kaikkina vuodenaikoina, säällä kuin säällä. Katselipa siltaa ja sitä ympäröivää maisemaa sillalta, järveltä tai vaikka ilmasta, näky on todella vaikuttava. Katselun ohella Vekaransalmessa kannattaa kokeilla kalaonnea. Vuonna 2019 valmistunut Vekaransalmen silta on 639 metriä pitkä ja 9,5 metriä leveä. Sillan alikulkukorkeus on 24,5 metriä. Alikulkukorkeus mahdollistaa kaiken alueella liikkuvan laiva- ja huviveneliikenteen kulkemisen sillan alitse. Vekaransalmessa kulki 1700-luvulla Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja. |
Sitten matkamme jatkui Vilkaharjulle. Matkalla ihastelimme maisemia ja näimme salpalinjan panssariesteitä tien varrella.
Vilkaharju on nelisen kilometriä pitkä pitkittäisharju, joka tarjoaa loistavat puitteet harjuluonnon ihasteluun sekä retkeilyyn. Vilkaharjulla on kaksiosainen luontopolku, jonka ensimmäinen osan pituus on noin 3,1 km ja toisen osan noin 3,6 km. Luontopolku on viitoitettu ja merkitty keltaisin merkein puihin. Reitillä voit ihastella harjumetsää ja bongata leppälinnun, kulorastaan sekä harmaasiepon. Alueella on myös kivikautisen asuinpaikan jäännökset sekä toisen maailmansodan aikaiset, Salpalinjaan kuuluvat panssariesteet. Lopuksi voit levähtää laavulla eväistä nauttien ja kesäisin pulahtaa Saimaaseen. |
RAUHANIEMEN MUSEOALUE
Rauhaniemen museo sijaitsee vajaan 10 kilometrin päässä Sulkavan keskustasta Vanhassa Lossirannassa. Rauhaniemi on yksi Etelä-Savon vanhimmista paikallismuseoista, se jatkaa jo 1930-luvulla Sulkavan kirkonkylään perustetun museon perinteitä. Nykyään sen omistaa ja sitä ylläpitää Sulkavan kunta. Museo koostuu kahdesta osasta: ulkomuseoalueesta ja tukkilaismuseosta. Museoaluetta rajaa perinteinen särentäaita.
Ulkomuseoalueen päärakennus on Kyrsyänsalosta vuonna 1936 siirretty Summalan tilan savupirtti, joka on peräisin 1800-luvun alkupuolelta. Siinä asuttiin vielä 1930-luvulla, kunnes se vuonna 1936 siirrettiin kotiseutumuseoksi Sulkavan kirkonkylään. Sieltä se siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1980.
Ulkomuseoalueella on myös mm. aittoja, savusauna, navetta ja talli. Osa rakennuksista on alkuperäisiä Summalan tilan rakennuksia, osa on siirretty muualta tai rakennettu uudelleen ajan hengen mukaan. Rakennukset on sijoitettu toisiinsa nähden samoin kuin alun perin Kyrsyänsalon Summalassa: ulkomuseoalue vastaa siis varsin hyvin 1900-luvun alun tilaa. Savupirtin yhteyteen on liitetty kiinteästi katetulla eteistilalla kamari ja maitohuone, jotka muodostavat maakunnallisesti harvinaisen apilanlehtipohjakaavan. Museoalueen rakennukset on myös sisustettu tuon ajan mukaisesti.
Tukkilaismuseo sijaitsee ulkomuseoalueen vieressä, 1850-luvulla rakennetussa Metsähallituksen tukkilaistuvassa eli uittopirtissä. Tukkimiehet käyttivät sitä uittojen aikaan, ja tupa on myös ollut metsänvartijan asuntona ympäri vuoden. Rakennus siirrettiin Lohilahden Syrjäsaaresta ensin Rauhaniemen koulun alueelle ja vuonna 1995 nykyiselle paikalle. Tuvan sisustus antaa hyvän kuvan siitä, millaista elämä 1940–1950-luvun uittopirtissä oli.
Rauhaniemen museo sijaitsee vajaan 10 kilometrin päässä Sulkavan keskustasta Vanhassa Lossirannassa. Rauhaniemi on yksi Etelä-Savon vanhimmista paikallismuseoista, se jatkaa jo 1930-luvulla Sulkavan kirkonkylään perustetun museon perinteitä. Nykyään sen omistaa ja sitä ylläpitää Sulkavan kunta. Museo koostuu kahdesta osasta: ulkomuseoalueesta ja tukkilaismuseosta. Museoaluetta rajaa perinteinen särentäaita.
Ulkomuseoalueen päärakennus on Kyrsyänsalosta vuonna 1936 siirretty Summalan tilan savupirtti, joka on peräisin 1800-luvun alkupuolelta. Siinä asuttiin vielä 1930-luvulla, kunnes se vuonna 1936 siirrettiin kotiseutumuseoksi Sulkavan kirkonkylään. Sieltä se siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1980.
Ulkomuseoalueella on myös mm. aittoja, savusauna, navetta ja talli. Osa rakennuksista on alkuperäisiä Summalan tilan rakennuksia, osa on siirretty muualta tai rakennettu uudelleen ajan hengen mukaan. Rakennukset on sijoitettu toisiinsa nähden samoin kuin alun perin Kyrsyänsalon Summalassa: ulkomuseoalue vastaa siis varsin hyvin 1900-luvun alun tilaa. Savupirtin yhteyteen on liitetty kiinteästi katetulla eteistilalla kamari ja maitohuone, jotka muodostavat maakunnallisesti harvinaisen apilanlehtipohjakaavan. Museoalueen rakennukset on myös sisustettu tuon ajan mukaisesti.
Tukkilaismuseo sijaitsee ulkomuseoalueen vieressä, 1850-luvulla rakennetussa Metsähallituksen tukkilaistuvassa eli uittopirtissä. Tukkimiehet käyttivät sitä uittojen aikaan, ja tupa on myös ollut metsänvartijan asuntona ympäri vuoden. Rakennus siirrettiin Lohilahden Syrjäsaaresta ensin Rauhaniemen koulun alueelle ja vuonna 1995 nykyiselle paikalle. Tuvan sisustus antaa hyvän kuvan siitä, millaista elämä 1940–1950-luvun uittopirtissä oli.
Perille päästyämme pienen ohiajon jälkeen osalla teki mieli jo syödä eväitä ja osa lähti kiipeämään ylös vuorelle. Polku vuorelle sijaitsee eri paikassa kuin ennen, mutta on helppokulkuinen ja portaat ovat tukevat.
|
Rauhanniemen jälkeen olikin jo aika siirtyä Linnavuorelle eväitä syömään ja ihailemaan maisemia.
Sulkavan Pisamalahden linnavuori on yksi Suomen mahtavimmista linnavuorista. Vuoren laelle vievät kapeat portaat ja siellä aukeaa upeat maisemat Saimaan yli. Maisemaa katsellessa voi aistia paikan tuhatvuotisen historian. Maisemia kannattaa ihailla myös jyrkänteen juurella, koska lähes pystysuoraan, 55 metrin korkeuteen veden pinnasta, kohoava vuori on vaikuttavan näköinen ja ranta on täynnä valtavia siirtolohkareita. Alueella on retkisatama, grillipaikka ja wc. "Linnavuoren laella valppaana seisova vartiomies havaitsee vihollisen lähestymisen jo kaukaa ja varoittaa lähiseudun asukkaita sytyttämällä merkkitulen. Näin asukkaat saavat tiedon lähestyvästä vaarasta, ja pian saapuvat jo ensimmäiset asukkaat turvaan korkealla mäellä sijaitsevan muinaislinnan suojaan. Eletään rautakauden lopun levottomia aikoja, jolloin käytiin kiivasta taistelua erämaiden omistuksesta."
Yläkuvassa osa Linnavuoren vuorenlakea reunustavaa muuria. Ylös päästyään kiipeilijän palkitsee huikeat näkymät ympäröivään vesistöön. Alas palattuamme oli toisen ryhmän vuoro kiivetä vuorelle ja sillä aikaa keitimme nokipannukahvit ja tarjolla oli makkaranpaistoa, voileipiä ja kahvipullaa. Aika meni rattoisasti eikä sateesta ollut tietoakaan, vaikka muualla Suomessa oli paikallisia sadekuuroja. Lopuksi lähdimme paluumatkalle eri reittejä pitkin. |
Osa retkeläisistä kävi tutustumassa Linnavuoren juurella rannan puolella olevaan laituriin, josta näki vuoren mahtavuuden järveltä päin. Polku laiturille kulki kalliolohkareiden välissä mutkitellen. Alla ryhmäkuva retkeläisistä.
Kiitos kaikille mukanaolleille ja Tervetuloa Seutuopistolaisten syysretkelle elokuun lopulla!
Kiitos kaikille mukanaolleille ja Tervetuloa Seutuopistolaisten syysretkelle elokuun lopulla!